Tälle palstalle seuran lähetyssihteeri Elina Lind kirjoittelee kuulumisiaan. Lue viimeisin lähetyssihteerin palsta pdf-muotoisena tästä.

Jäsenlehdestä 3-4/2014

TERVEISET TANSANIASTA JA NEPALISTA!

Tansaniassa vierailimme hankeseurannan merkeissä 11.-25.10. ja Nepalissa olen parhaillaan. Tansanian-matkalla olivat kanssani Tapio Pitkänen, Liisa Laula sekä Leena Uusitalo. Leena liittyi matkaseurueeseen omalla kustannuksellaan tutustuakseen siihen, mitä SKLS:n hankkeissa on tehty ja tehdään.
Aiemmista vuosista poiketen emme nyt itse järjestäneet psykiatrista seminaaria vaan menimme ’valmiiseen pöytään’. Mbeyan sairaalassa (joka on hallituksen ’referral hospital’) on psykiatrinen yksikkö ja sen johdossa nuori, päämäärätietoinen psykiatri Paul Lawala. Hänen johdollaan seminaarijärjestelyt oli toteutettu paikallisin voimin, vain muutamia luentoja oli varattu suomalaisvieraille. Oli ilo nähdä, miten aktiivisesti seminaarissa mukana olleet ottivat osaa luentojen lomassa käytyihin keskusteluihin. Itselleni 8-9 tuntia swahilinkielisiä luentoja kolmen päivän ajan oli hämmästyttävän mielenkiintoinen kokemus – ottaen huomioon kielitaitoni rajoittumisen noin pariinkymmeneen sanaan.

Ennen ja jälkeen seminaarin vierailimme jälleen kaikissa yhteistyösairaaloissamme. Kunhan matkaraportti valmistuu, toimitan sen myös nettisivuille. Tässä yhteydessä kerron vain, että toive uudesta mielenterveyshankkeesta kytee yhä. Houkutteleva vaihtoehto olisi suunnitella se yhdessä Mbeyan sairaalan psykiatrisen yksikön ja Dr Paul Lawalan kanssa – yhteistyö hänen kanssaan oli kaikin puolin myönteinen kokemus, sitä olisi helppo jatkaa.

Nykyinen psykiatriahanke on lähes lopussa, Ilembulan palliatiivinen hanke vasta aivan alullaan. Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä, miten käy jatkohakemuksemme Ulkoministeriön seulassa. Siitä riippumatta suunnitelmissa on joka tapauksessa, että Reino Pöyhiä menisi uudelle koulutusjaksolle Ilembulaan alkuvuodesta 2015.

Hankeseurannan lomassa saimme tilaisuuden tavata molemmat Tansanian stipendiaattimme. Manento Ernest Mtango on lopettelemassa gynekologian erikoistumisopintojaan. Toiveenamme on saada hänet yhdessä Mary-vaimonsa kanssa SKLS:n kevätpäiville Mikkeliin. Viimeisenä iltanamme Tansaniassa meillä oli muutama tunti aikaa Dar es Salaamin lentokentällä lennettyämme sinne Mbeyasta ennen kuin lento Amsterdamin kautta Suomeen lähti. Ernest puolisoineen tuli siinä välissä meitä lentokentälle tapaamaan.

Vasta hyväksytty uusi stipendiaattimme Emmanuel Mwalumuli puolestaan kävi esittäytymässä jo matkamme alussa, kun viivähdimme kaksi yötä Dar es Salaamissa. Hän on juuri aloittanut saman koulutusohjelman, jota Ernest lopettelee. Toisiaan miehet eivät olleet vielä tavanneet. Ehkä nyt jo ovat. Joka tapauksessa Emmanuelille tarvittaisiin nyt riittävä määrä tukijoita, jotta hänen 3-vuotiseen koulutukseensa tarvittava avustussumma saataisiin kasaan. Gynekologiksi valmistuttuaan Emmanuel on sitoutunut palaamaan Ilembulan sairaalaan ja työskentelemään siellä ainakin3-4 vuotta. Tosin tavatessamme hän kertoi viihtyneensä Ilembulassa niin hyvin, että voisi kuvitella asettuvansa sinne vaikka koko työuransa ajaksi.

NEPALIN-MATKA

Viime päivien ajan olemme Jukka Knuuttilan kanssa tutustuneet selkäydinvammais-hankkeemme tämänhetkiseen tilanteeseen. Uuden osaston juhlalliset avajaiset ovat edessä huomenna.

Tänään kävimme tutustumassa kolmeen pyörätuolipotilaaseen, joiden koteihin on hankkeemme avulla tehty tarvittavia muutostöitä, jotta elämä pyörätuolissa olisi kotioloissa mahdollista. Käytännössä tämä tarkoittaa vessaa, johon pääsee pyörätuolilla ja muutaman oven leventämistä, joskus myös keittiön työskentelytason nostamista lattialta istumakorkeudelle. Jollainlailla puhuttelevin oli ensimmäinen vierailukohteemme Bhumdin kylässä reilun puolen tunnin ajomatkan päässä Pokharan kaupungista. Niin lähellä ja kuitenkin niin saavuttamattoman kaukana – pyörätuolista katsoen.

Vähän yli kaksi vuotta sitten, sadeaikana, jolloin polut ovat usein hyvin liukkaita, perheen isä oli liukastunut ja pudonnut alas jyrkänteeltä kohtalokkain seurauksin. Talo oli nepalilaisittain tavallinen pieni maalaistalo melko jyrkässä rinteessä. Heti talon kuistin edessä oli metrin pudotus alapuolella olevalle pienelle peltotilkulle. Mitään pihaa ei ollut, noin puolentoista metrin levyinen kuistikin oli osittain paalujen päällä. Tämä puolentoista metrin levyinen kuisti, pari huonetta ja hankerahoilla rakennettu vessa muodostavat nyt koko sen arkisen elämänpiirin, mihin talon isäntä pyörätuolillaan pääsee. Maisema alas laaksoon ja vastapäisille kukkuloille on kyllä henkeäsalpaavan kaunis. Mutta kovin pieneksi on oma liikkumatila käynyt. Silti isäntä vaikutti varsin tyytyväiseltä. Haave talosta lähempänä tietä ja mahdollisuutta laajempaan sosiaaliseen kanssakäymiseen oli kyllä olemassa. Mutta myös nykytilanne oli verrattomasti parempi kuin kuukausia makuulla vietetty aika ennen pyörätuolin saamista. Pyörätuolissa istuen on sentään mahdollista osallistua kodin töihin ja kuistilla istuen myös punoa kantokoreja kyläläisten tarpeisiin. Niistä 6-henkinen perhe saa pientä lisäansiota. 13-, 12- ja 7-vuotiaat tytöt olivat koulussa, kotona vanhempien kanssa oli vuoden ikäinen poika, isänsä vammautumisen jälkeen syntynyt.