Jäsenlehden uusin numero on ilmestynyt. Lehden voit lukea täältä. Alla seuran puheenjohtaja Markus Partasen pääkirjoitus.

Työsähköpostissani oli kaupungin sosiaalityöntekijöiden kirjoittama sosiaalityön raportti päättäjille. Tämä on osa rakenteellista sosiaalityötä, jossa sosiaalityöntekijät raportoivat havaintojaan johdolle ja eri yksiköihin erilaisia toimenpiteitä varten.

Oletko miettinyt koskaan, tavoittavatko terveydenhuoltopalvelumme kaikki suomalaiset? Luulisin, että monesti pidämme itsestään selvänä, että kaikki pääsevät halutessaan ja tarpeensa mukaan lääkäriin. Näin monesti onkin. Tätä ilmiötä osittain on kuvattu hyvin Duodecimin Terveydenhuollon kompassi –kirjassa. Täällä kirjoittajat ovat havainneet, että potilasryhmät voidaan jakaa karkeasti neljään ryhmään riippuen, kuinka vaativia lääketieteellisiä ongelmia heillä on, sekä millainen on heidän arkipärjäävyytensä. Näin saamme nelikentän, jossa toisessa laidassa ovat erittäin itsenäiset ja omatoimiset potilaat, joiden arkipärjääminen on hyvä ja lääketieteelliset ongelmat ovat varsin lieviä. Heille palvelut voivat hyvin olla paljolti itsenäiseen asiointiin perustuvia verkkopalveluita yms. Mutta kentän toisessa laidassa ovat he, joiden arkipärjäävyys on huono ja lääketieteelliset ongelmat ovat vaikeita. Kirjoittajat ovat nimenneet heidät Huolenpito-asiakkaiksi. Heidän puolestaan järjestelmän kannattaa nähdä vaivaa, varata aikoja heidän puolestaan sekä muutenkin miettiä tyystin erilaiset palvelupolut heitä auttamaan.

Kaupunkimme sosiaalityöntekijöiden raporttia lukiessani havaitsin, että heidän nostamat kohdat osuivat varsin hyvin kohdalleen. Totesin, että monissa palveluissa on kehittämistarpeita, jotta voidaan vastata erilaisten potilasryhmien tarpeisiin. He nostivat saavutettavuudesta muutamia esimerkkejä. Miten käy työikäisen aikuispotilaan, jonka psyykkiset ongelmat ovat niin vaikeita, että ei tämä pysty tulemaan lääkäriin? Terveydenhuollossa ei ehkä kovin vakiintunutta käytäntöä – ainakaan yleisesti – ole kotikäynneille, joita joskus tämä potilasryhmä vaatisi. Sosiaalityöntekijät joutuvat kuormittamaan hätäkeskusta näissä tilanteissa, mutta kuten he totesivat: harvemmin tilanne on niin akuutti, että potilas kuljetettaisiin päivystykseen. Tämä potilasryhmä käy hyvin esimerkiksi vaikeasti oireilevista huolenpitoasiakkaista, joiden kohdalla pitäisi miettiä varsin erilainen lähestymistapa asioihin.

Toinen esimerkki oli mielenterveys- ja päihdepotilaat. Miten heidän käy palveluviidakossa? Jolleivät he kiinnity päihdepalveluihin, niin miten psykiatrian kenttä vastaa tähän? Onneksi nykyisin päihde- ja mielenterveystyö nähdään kuuluvaksi yhä enemmän yhteen ja integroidun hoidon malli on vakiintumassa yhä laajemmin osaksi terveydenhuoltoa. Edelleen tässä on kuitenkin kehittämistarpeita. Olemmeko valmiit muuttamaan omia toimintatapojamme ennakkoluulottomasti ? Mielestäni palveluiden kehittämisen pitäisi kuulua jokaisen työntekijän toimenkuvaan.

Entä onko osa järjestelmän haasteista myös meidän asenteissamme? Mietin juuri näitä huolenpitoasiakkaita tai huolenpitopotilaita. Vaadimmeko heiltä liikaa suhteessa siihen, mihin he pystyvät? Toisaalta pitää tukea ihmisen omatoimisuutta, mutta pitäisikö joskus nähdä asia myös huolenpidon näkökulmasta?

Laajempaa näkökulmaa teemaan voisivat edustaa myös asiakasmaksujen korotukset sekä lääkekorvattavuusjärjestelmän omavastuuosuudet. Olen esimerkiksi ollut tilanteessa, jossa pneumonian hoidoksi kirjoittamani amoksisilliini olisi jäänyt rahapulan vuoksi apteekkiin – vetää hiljaiseksi. Sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmämme uudistuksessa nämä heikoimmassa asemassa olevat ihmiset tulee ottaa erityistarkasteluun ja pohtia, miten palvelujärjestelmä saadaan vastaamaan koko Suomen tasolla parhaalla tavalla myös heidän ongelmiinsa.

Markus Partanen

puheenjohtaja